Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunnan dekaani on päättänyt olla täyttämättä antiikin kulttuurin ja klassillisen arkeologian yliopistonlehtorin tehtävää, kun dosentti Leena Pietilä-Castrén jää eläkkeelle kuluvan vuoden elokuussa. Kyseisen tehtävän kautta Helsingin yliopisto on tällä hetkellä ainoa antiikin aineellisen kulttuurin kontaktiopetusta säännöllisesti tarjoava taho Suomessa.
Dekaani perustelee päätöstään seuraavasti: "Antiikin kulttuurin ja klassillisen arkeologian yliopistonlehtoraattia ei täytetä tehtävän nykyisen haltijan eläköidyttyä. Opiskelijamääriin suhteutettuna antiikin tutkimuksen henkilöstöresurssit ovat erinomaiset. Uudessa koulutusohjelmarakenteessa klassillinen arkeologia ei enää ole oma opintosuuntansa."
Lakkauttamispäätöstä siis perustellaan antiikin tutkimuksen hyvillä henkilöstöresursseilla opiskelijamääriin nähden, mutta tässä katsotaan summittaisesti erottelematta antiikin kieliaineiden ja aineellisen kulttuurin opetusta. Huomiotta jätetään kolme olennaista seikkaa: Ensinnäkin, lakkauttamisesta jäljelle jäävä antiikin kielten opetushenkilökunta ei oman erikoisosaamisensa puolesta eikä jo olemassa olevien tehtäviensä ohella voi korvata antiikin aineellisen kulttuurin (kiinteät muinaisjäännökset eli arkkitehtuuri ja topografia, kuvataide eri ilmenemismuodoissaan sekä keramiikka ynnä muun esineistön koko kirjo) opetusta. Toisekseen, kyseisen tehtävän kautta Helsingin yliopisto on tällä hetkellä ainoa antiikin aineellisen kulttuurin kontaktiopetusta säännöllisesti tarjoava taho Suomessa. Kolmanneksi, tarve tuntea antiikin aineellista kulttuuria ulottuu paljon laajemmalle kuin vain antiikin kieliaineiden opiskelijoille ja asiantuntijoille.
Antiikin kulttuurin monipuolinen opetus perehdyttää opiskelijan kreikkalais-roomalaisen antiikin aineelliseen kulttuuriin ja sen mittavaan jälkivaikutukseen eurooppalaisessa kulttuurissa. Kuten mainittua, on oleellista panna merkille, että antiikin kulttuuria eivät opiskele ainoastaan oppialan perinteisen kumppanin, klassillisen filologian opiskelijat. Se nivoutuu kiinteästi muiden oppialojen sisältöihin tukien laajasti länsimaisen kulttuurin tuntemusta, ja 50–70% opiskelijoista edustaakin muita aloja kuin antiikin kieliaineita: historiaa, taidehistoriaa, yleistä arkeologiaa, kulttuurintutkimusta, museologiaa, uskontotiedettä ja useita nykykieliä. Laajamittainen kiinnostus antiikin kulttuurin ja klassillisen arkeologian opetusta kohtaan on ilmeistä: kunkin luentokurssin suorittaa tyypillisesti 10–25 opiskelijaa, ja esimerkiksi viime syksyn antiikin taidehistorian kurssin suorittajia oli 33. Niinpä oppialan opiskelijamääriä ei voi pitää vähäisinä – ja kaikki opetus on ollut yhden vakinaisen opettajan varassa. Lisäksi selvää kieltä – kenties kasvavastakin – mielenkiinnosta puhuu se, että kuluvana lukuvuonna ennätykselliset 175 opiskelijaa ilmoittautui Antiikin perintö Euroopan kielissä ja kulttuureissa -kurssille.
Vaikka antiikin kulttuuri (ent. klassillinen arkeologia) ei enää olekaan oma opintosuuntansa, sillä on nykyisessä tutkintorakenteessa merkittävä rooli. Kielten kandiohjelmassa antiikin kulttuurin ja klassillisen arkeologian lehtorin opetukseen kuuluvat sekä antiikin taidehistoria, topografia että uskonto ja mytologia (yhteensä 15 op), joista kaksi edellä mainittua kuuluvat nimenomaan antiikin kulttuurin lehtorin erityisalaan ja jälkimmäinen taas on sovittu samaisen lehtorin pidettäväksi. Antiikin kulttuuri on kielten maisteriohjelmassa 20 opintopisteen suuntautumisvaihtoehto latinan ja kreikan syventävissä opinnoissa sekä kulttuurien tutkimuksen kandiohjelmassa 30 opintopisteen kokonaisuus: molempien opetus nojaa nimenomaisesti antiikin kulttuurin ja klassillisen arkeologian lehtoraattiin. Puhumattakaan kontaktiopetuksen ilmeisestä tärkeydestä oppimiselle, ilman pätevää opettajaa nämä kolme mainittua opintokokonaisuutta jäävät torsoiksi: alan opintojen substanssiohjaus ja kirjatentitkin vaativat asiantuntijan, joka tuntee alan tutkimuskentän ja ajanmukaisen kirjallisuuden. Jätetäänkö mahdollisuus erikoistua antiikin aineelliseen kulttuuriin Suomessa lähinnä opiskelijoiden oman harrastuneisuuden varaan?
Tutkimuskentällä antiikin kulttuuri on Helsingissä yksittäisenä yliopiston oppialana saavuttanut suhteellisen vähän näkyvyyttä, mutta se toimii tärkeänä tienristeyksenä, joka tuo eri alojen opiskelijoita ja tutkijoita yhteen. Sen pätevä opetus on ollut osaltaan edellytyksenä Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan korkean profiilin kansainvälisille projekteille: niin viime vuosikymmenellä Jaakko Frösénin huippuyksikölle sekä Antero Tammiston Pompeji-projektille kuin nyt aloittaneille Saana Svärdin Ancient Near Eastern Empires -huippuyksikölle ja Kaius Tuorin ERC-rahoitteiselle Law, Governance and Space -projektille. Suomen Rooman-, Ateenan- ja Lähi-idän-instituutit, jotka edustavat suomalaista antiikintutkimusta kansainvälisillä kentillä, tukevat toiminnallaan antiikin materiaalisen kulttuurin opetusta omilla tahoillaan. Ne eivät kuitenkaan voi korvata sen perusopetusta Suomessa: jo nyt Rooman- ja Ateenan-instituuttien järjestämille kursseille hakee 40–60 opiskelijaa, joista kullekin kurssille voidaan ottaa noin seitsemän. Lehtoraatin lakkauttaminen toisi instituuteille lisäpaineita, joihin ne eivät resursseillaan pysty vastaamaan.
Opiskelijan näkökulmasta lakkauttaminen tuntuu erityisen raskaalta myös sen vuoksi, että antiikin aineellisen kulttuurin tuntemus on parantanut työllistymismahdollisuuksia. Suomalaisissa kokoelmissa on edelleen paljon puutteellisesti tutkittua aineistoa, ja alan asiantuntijuudelle on myös kysyntää antiikin kulttuuria esittelevissä näyttelyissä, joista aiemminkin esimerkiksi Amos Anderssonin museon Pompeji- ja Petra-näyttelyt sekä Vapriikin Afroditen valtakunta -näyttely ovat saavuttaneet laajaa suosiota suuren yleisön parissa. Lisäksi antiikin kulttuuri ja sen visuaalinen jälkivaikutus ovat alinomaa läsnä niin korkea- kuin populaarikulttuurissa arkkitehtuurin, kuvataiteiden, teatterin ja elokuvan saroilla. Asiantuntijoita, jotka tuovat tieteellistä tutkimusta näkyville yhteiskunnassa, ei kouluteta pelkillä kirjatenteillä.
Niinpä antiikin aineelliseen kulttuuriin keskittyvä oppiala toisaalta kytkeytyy tiiviisti useisiin muihin humanistisiin aloihin ja eurooppalaisen kulttuuriperinnön tuntemiseen ja toisaalta luo pohjaa humanistiselle huippututkimukselle. Jussi Nuortevan Humanistisen alan koulutuksen ja tutkimuksen rakenteellinen kehittäminen ja profilointi -raportissa (2015) mainitaan antiikin kulttuuri (klassillisen arkeologian nimellä) yhdeksi Helsingin yliopiston vahvan antiikintutkimuksen osaksi ja ehdotetaan, että sen opetus nimenomaan keskitettäisiin Helsinkiin. Lehtoraatin lakkauttaminen on luonnollisesti ilmeisessä ristiriidassa tämän kanssa. Verrattuna Ruotsiin, jossa antiikin materiaalisen kulttuurin oppiaineissa on viisi professoria ja yhdeksän yliopistonlehtoria, on Helsingin yliopiston antiikin kulttuurin ja klassillisen arkeologian lehtoraatti ainoana Suomessa kansallisella tasolla olennaisessa asemassa.
Tehtävän täyttäminen mahdollistaa suomalaisen laaja-alaisen osaamisen jatkuvuuden sekä kotimaassa että kansainvälisessä ympäristössä. Kaikkiaan yksi yliopistonlehtori on pieni sijoitus, jolta Helsingin yliopisto voi tässä kokonaisuudessa odottaa jatkossakin huomattavaa tuottoa.