Suomentanut Alma Jyränki
Nopea laiva kiidätti Attiksen syvän meren yli ja hän koski Fryygian metsää kiihkeällä jalalla, halukkaana, ja kävi jumalattaren katveisille alueille, joita ympäröivät korvet. Siellä hän siinä samassa, kuohuvan raivon kiihkossa, mieli horjuen, viilsi kupeittensa taakan irti terävällä kivellä. Niinpä, heti kun hän tunsi jäseniensä jääneen ilman miehuutta, vielä tahraten maankamaran tuoreella verellä, hän kiihkeänä otti valkeisiin käsiinsä keveän tympanumin – sinun tympanumisi, äiti Kybebe, sinun salakulttisi! – ja rummuttaen onttoa härännahkaa hennoilla sormillaan hän alkoi vavisten laulaa näin seuralaisilleen:
“Nyt, gallittaret, menkää Kybelen korkeisiin metsiin, heti, menkää heti, Dindymoksen valtiattaren vaelteleva karja, joka pyrkii vieraille maille kuin maanpakolaiset. Minun suuntaani seuraten, minun johdollani, minun toverini, kestitte tyrskyvän meren ja ankaran aavan ja hylkäsitte ruumiinne miehuuden Venuksen inhosta; ilahduttakaa valtiatartanne kiihkeillä harharetkillä! Väistyköön jähmeä viivytys mielestä: menkää heti, seuratkaa Kybeben fryygialaiseen kotiin, jumalattaren fryygialaisiin metsiin, missä kaikuu symbaalien ääni, missä tympanumit kajahtelevat, missä fryygialainen huilunsoittaja puhaltaa matalia säveliä kaarevalla ruo’olla, missä menadit viskaavat murattiseppeleistä päätään vimmassa, missä he viettävät pyhiä kulttimenoja terävien ulvahdusten säestyksellä, missä juoksentelee jumalattaren harhaileva lauma – siellä meidän tulee kiirehtiä kiihkein tanssein.”
Heti kun Attis, naiseton nainen, oli laulanut tämän tovereilleen, thiasos päästi äkkiä huudon tärisyttäen kieltään, kevyt tympanum kajahti, ontot symbaalit kalisivat, ja khoros kulki ripeästi vehreälle Idalle kiirehtien askeltaan. Raivohullu, harhaileva Attis vaelsi huohottaen läpi hämärän metsän johdattaen joukkoa tympanonin säestyksellä, henkeään haukkoen, kuin kesyttämätön vasikka, joka väistää ikeen taakkaa; vikkelät gallittaret seurasivat rientävää johtajaansa. Niinpä, kun he voipuneina saapuivat Kybeben asuinsijoille, he liiasta rasituksesta vaipuivat uneen ilman leipääkään. He painuivat maahan uupumuksesta ja raukea uni peitti heidän silmänsä; pehmeässä levossa lähti mielen raivoava hulluus.
Mutta kun kultakasvoinen aurinko valaisi kirkkaan taivaan, kovan maan ja kesyttömän meren hohtavilla silmillään ja karkotti yön varjot virkeillä ratsuillaan, silloin Uni livahti pois paeten herännyttä Attista ja jumalatar Pasithea otti sen värisevään syliinsä. Niin pehmeästä levosta havahtuneena, vailla vinhaa vimmaa, Attis sydämessään muisteli tekoaan ja näki selkein mielin, mitä ilman ja missä hän oli. Pyörteilevin tuntein hän suuntasi taas kulkunsa takaisin rannalle. Siellä katsellen aavaa merta kyynelsilmin hän surkeana puhutteli isänmaataan murheellisella äänellä:
“Isänmaa, oi luojani, isänmaa, oi synnyttäjäni, jonka minä kurja jätin kuten isäntiään pakenevat palvelijat tekevät ja astuin Idan metsiin ollakseni luminietosten ja petojen hyisten asumusten keskellä ja käydäkseni raivoisana niiden peitossa oleviin piilopaikkoihin. Missä voisin ajatella sinun olevan tai missä paikassa sijaitsevan, isänmaa? Silmä itse haluaa ohjata katseensa sinuun, kun mieli on hetken vapaa villistä raivosta. Minäkö vaeltaisin tässä metsässä kaukana kotoa? Olisin poissa isänmaasta, omaisuuteni, ystävieni, vanhempieni luota? Olisin poissa forumilta, palaestralta, stadiumilta, gymnasiumista? Voi kurjaa, voi kurjaa, voin vain valittaa ja valittaa yhä, sieluni. Mikä hahmo on, jota en olisi käynyt läpi? Olen nainen, olin nuorukainen, efebi, poika, olin gymnasiumin kukka, olin öljyn ylpeys; oveni kävivät tiheään, kynnys oli lämmin ja koti koristeltu kukkaseppelein, kun minun piti jättää makuusoppeni aamun koitettua. Minuako nyt kutsutaan jumalien palvelijattareksi, Cybelen orjattareksi? Olenko menadi, osa itseäni, hedelmätön mies? Minäkö asutan vihreän Idan kylmän lumen peittämiä seutuja? Minäkö vietän elämäni Fryygian korkeiden huippujen alla, missä hirvet asuttavat korpia ja villikarjut vaeltelevat metsissä? Nyt, nyt, jo sattuu, jo kaduttaa, mitä tein.”
Kun tämä kiitävä ääni oli paennut ruusunpunaisilta huulilta kantaen viestin jumalten korviin, silloin Kybele päästi leijonat irti ikeestä ja kannustaen vasemmanpuoleista karjansurmaajaa sanoi näin:
“Mene nyt, mene, hurja petoni, anna raivon ajaa häntä, saa hulluuden iskusta palaamaan takaisin metsään hänet, joka liian röyhkeästi haluaa paeta minun valtaani. Piiskaa selkääsi hännällä, kestä ruoskaniskusi, anna seutujen kaikua karjunnastasi, ravista hurjasti jänteikkään niskasi kultaista harjaa!”
Näin sanoi uhkaava Kybebe ja irrotti ikeen. Peto kannusti itseään ja kiihdytti mielensä vimmaan, juoksi, karjui, polki varvikkoa harhailevien jalkojensa alle. Saavuttuaan kostealle, valkoisena vaahtoavalle rannalle, se näki hennon Attiksen meren lakeuden äärellä ja hyökkäsi. Mieltä vailla Attis pakeni kesyttömiin metsiin; siellä hän eli palvelijattarena koko elämänsä.
Jumalatar, oi suuri jumalatar, Kybebe, Dindymoksen herratar! Olkoon sinun raivosi kaukana kotoani, valtiatar, aja muut vauhkoiksi, aja muut raivon valtaan!
Kuvat:
1. Cybele, Luca Giordano, 1687-1689
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Luca_Giordano_(1634-1705)_-_Cybele_-_1530094_-_National_Trust.jpg
2. Attis, The Hague, MMW, 10 A 11 fol. 43r; book 2, 4
(Attis castrates himself; Minerva and Cybele are lying in bed behind him; three men are standing with drawn swords at the foot of the bed.) https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Attis_(The_Hague,_MMW,_10_A_11_fol._43r).jpg
3. The Infant Jupiter with the Nymphs on Mount Ida, Nicolaes Pietersz Berchem, 1650
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Nicolaes_Pietersz_Berchem_(1620-1683)_-_The_Infant_Jupiter_with_the_Nymphs_on_Mount_Ida_-_P256_-_The_Wallace_Collection.jpg
Comments