(Alkusana Rostra-julkaisua varten: Kirjoitus on kirjoitettu alun perin jotakin kirjallisen viestinnän kurssia varten luultavimmin anno domini 2016 tai 2017 tehtävänannolla ”kirjoita blogiteksti”. Se esitetään tässä ympäristöystävällisyystrendin innottaman uusiokäytön nimissä sanasta sanaan alkuperäisessä kirjoitusasussaan. Kirjoittajan tyyli on voinut tuon ajankohdan jälkeen kehittyä tai taantua, mutta tekstin keskeisidea on sekä yleisellä, henkilökohtaisella että Rostran tasolla ajankohtaisempi kuin koskaan.)
Tähänastisessa elämässäni en ole vielä kuunaan törmännyt tilanteeseen, johon ei voisi soveltaa jotakin vapaavalintaisen venäläisklassikon ihmiskunnalle suomaa ajatonta viisautta. Jokainen – nykyinen tai romaaniin päähenkilön innoittama entinen – oikeustieteen opiskelija luonnollisesti voi samaistua Rikoksen ja rangaistuksen sympaattiseen ja ihailtavan idealistiseen Raskolnikoviin, joka muun muassa tarjoaa seuraavan jokapäiväistä elämää ja sosiaalista kanssakäymistä piristävän, omanarvontuntoiselle tulevalle huippujuristille tuiki tarpeellisen lausahduksen: ”Olen ylioppilas enkä salli, että minulle huudetaan.”[1] Samaten kaupallisella alalla toimiville Gogolin Kuolleiden sielujen Tšitšikov sopii oivallisesti rehellisen kaupanteon esikuvaksi ja Lermontovin runoista kuvastuva henki kenen tahansa optimistin sielunruuaksi; esimerkkejä voisi luetella loputtomiin! Kun kyse on kirjoitusprosessista ja sen lukuisista sudenkuopista, olen aina nöyrtynyt erityisesti Dostojevskin Kellariloukko-romaanissa esitetyn ajatuksen edessä: ”Voi, hyvä herrasväki, kenties minä pidän itseäni viisaana ihmisenä vain siksi, etten koko elämäni aikana ole kyennyt mitään alkamaan enkä saattamaan loppuun.”[2] Pois se minusta, että erehtyisin pitämään itseäni missään suhteessa viisaana, mutta muutoin suosikkipienoisromaanini katkelma on mitä osuvin kuvaamaan valkoisen paperin syndroomasta kärsivän täydellisyydentavoittelijan tuntoja minkä tahansa kirjoitusurakan edessä.
Jo itse tyhjän paperin kammosta ja toisaalta sen vastapuolesta inspiraatiosta on kirjoitettu maailman sivu. Kuten kupletin juoni tapaa jokaisessa opettavaisessa tarinassa olemaan, myös tässä tapauksessa ilmiön alkulähteet voi löytää jo antiikin roomalaisten kulttuurista. Roomalaiset taas omivat luovan inspiraation käsitteen antiikin kreikkalaisilta – aivan kuten kaiken muunkin, mitä erehdymme pitämään alkuperältään itaalisena. Ketään, joka on tietoinen oman olemassaolonsa ja metafyysisten tuskailuidensa asemasta pelkkinä alaviitteinä, tuskin yllättää se, että ajatus inspiraatiosta esiintyy jo itsensä Platonin filosofiassa: hänen mukaansa inspiraatio on yksi tietynlaisen jumalaisen riivauksen (kr. ὁ ἐνθουσιασμός) alalaji. Koska jumalan valtauksen katsottiin olevan prekognitiivinen tapahtuma, myös lahjakkaista lahjakkaimmankin taiteilijan osaksi saattoi jäädä inspiraatiottomuus ja siten kyvyttömyys luoda, mikäli kukaan jumalista ei syystä tai toisesta innostunut valtaamaan juuri hänen kehoaan hurmokselliseksi luomisen välikappaleeksi. Tässä on jotakin sielua hivelevän lohduttavaa; on täysin mahdollista ulkoistaa ongelman syyt sille, ettei oma naamakerroin miellytä Zeusta ja siksi kirjoittaminen ei luista, vaikka tottahan toki kaikki tekniset valmiudet seuraavan Nobel-palkinnon voittamiseen sinänsä olisivatkin olemassa. Kyse ei ole siitä, että olisin huono – tai mikä vielä pahempaa, ylitsepääsemättömän laiska –, syypää on muutaman olympiadin pituisille talviunille vetäytynyt muusa.
Koska valitettavan leijonanosa muusien ja olymposlaisten jumalien houkutteluun liittyvästä suullisesta kansanperinteensä on sitten antiikin päivien kadonnut, tai mikäli lukuisista syrjähypyistään tunnetun ylijumalan kanssa asiointi vaikuttaa ihan aiheellisinkin perustein riskialttiilta toiminnalta, onneton kirjoittaja-aspiranttimme joutuu lähestymään pulmaa joltakin toiselta kantilta. Usein kuulee sanottavan, että hyväksi kirjoittajaksi voi kehittyä ainoastaan lukemalla paljon ja mieluusti kaikenlaista, mutta tämä avulias neuvo ei vastaa siihen kysymyssarjaan, joka lukeneisuudesta helposti seuraa: Mistä kirjoittaa, kun kaikki on jo sanottu moneen kertaan? Miten kirjoittaa, kun joku taitavampi on jo käsitellyt aiheen niin kattavasti ja hienovaraisesti, että sitä seuraavat yrityksen aiheen parissa vaikuttavat petkeleen heiluttelulta Stockmannin hajuvesiosastolla? Miksi joku olisi kiinnostunut lukemaan tämän blogitekstin, notaarityön, väitöskirjan tai esikoisromaanin, jollei hänen tehtäväkseen ole nimenomaisesti ole annettu sen lukeminen, kun sillä ajalla voisi kehittää itseään jollakin oikeasti tehokkaalla tavalla, vaikkapa virkkaamalla?
Self help -kirjojen aikakaudella tuskin on ongelmaa, johon ei olisi tarjottu vastausta; valkoista paperia kammoavalle kirjoittajawannebelle suositellaan prosessin ajoissa aloittamista, taukojen pitämistä, puhtaan dadaistisen tajunnanvirran kirjoittamista, ranskalaisia viivoja ja mindmappeja. Ammattimainen perfektionisti selättää nämä writer´s blockillensa asetetut esteet kilpajuoksijan taidokkuudella; todellinen kroonikko on myös mitä lahjakkain lykkäämään tänään tehtävissä olevia asioita seuraavalla kreikkalaiselle kalendae-päivälle, ja täydellinen luottamuspula omiin kykyihin estää tehokkaasti sen, että asiakirjaan syntyisi edes tekstin haamua. Jos itsekriitikko ei vielä täysin onnistunut hiomaan taitojaan huippuunsa, uhkaavasti lähestyvä deadline voi viime hetkellä torpata lähes onnistuneen epäonnistumisen: vaadittu tuotos laaditaan yhdeltä istumalta enemmän tai vähemmän itkien ja palautetaan Moodleen ajanlaskurin näyttäessä paria sekuntia ennen umpeutumisaikaa. Opintopisteiden menettämisen ja siitä mahdollisesti seuraavan Kansaneläkelaitoksen, suomalaisten opiskelijoiden säälimättömän kostonjumalattaren, takaisinperintäyhteydenoton aiheuttama hermopaine toimii erinomaisena pakkokeinona, mutta inspiraation houkuttelussa se ei auta; stressi myös tyhjentää aivot. Itsekriittisyydellä aiheutettuihin ongelmiin on helppo kommentoida, että kaikki ratkeaa rimaa laskemalla, mutta kukaan ei vaivaudu selittämään, miten mitään maan tasalla makaavaa voidaan siirtää alemmaksi ilman suurimuotoisia räjäytystöitä.
Ritariromaanien tai muun korkeakirjallisuuden lukeminen on siis alemmuuskomplekseihin taipuville oman elämänsä surullisen hahmon ritareille kaikkea muuta kuin ratkaisu tyhjän paperin syndroomaan, eivätkä blogikirjoittajien toistelemat latteudetkaan tarjoa syndrooman tuulimyllyä vastaan taistelijalle helpotusta. Voiko kuitenkin olla mahdollista, että jos toisaalta kirjoittamaan oppii lukemalla ja katumaan murhaamalla koronkiskureita, myös kirjoittamaan voisi oppia kirjoittamalla? Jos näin on, herää jatkokysymys: kuinka kauan kirjoittamisen harjoittelemista tulee harrastaa, jotta olisi edes kerran elämässään kykenevä sekä aloittamaan ajoissa että saamaan säällisesti loppuun tekstin, jota myöhemmin lukiessa tai ylipäätään koko kirjoitelmaa ajatellessa ei tee mieli sytyttää itseään tuleen? Parikymmenen vuoden yritys ilman minkäänlaista positiivista kehitystä alkaa jo koetella uskoa ja saa pohtimaan, missä vaiheessa patologinen muuttuu parantumattomaksi. Jos pulmana olisi se, että perfektionismiin ajaisi pelko negatiivisen palautteen saamisesta, asiaa olisi ehkä helpompi lähestyä. Tunnetun maksiimin mukaan pessimisti ei koskaan pety, ja toisaalta on helppo yllättyä positiivisesti, jos piruja seinille maalatessaan osaa odottaa pelkästään huonointa mahdollista lopputulosta. Nähdäkseni sama koskee täydellisyydentavoittelijaa: kriittinenkin palaute tuntuu luultavasti lähestulkoon ylistävänä verrattuna siihen arvosteluun, jonka on itse kohdistanut tuotokseensa sitä kirjoittaessa.
Luulen tämän tekstilajin konventioihin kuuluvan sen, että edellä esiteltyihin ongelmiin esitetään lopussa klikkiotsikkomaisen yksinkertainen mutta säkenöivä ratkaisu, jotta lukija saa edes jotakin vastineeksi haaskaamastaan ajasta. Totuus kuitenkin on, että jollen koe jonkin sortin heräämistä, jatkan ongelman kiertämistä kasaamalla hätäisesti ja pakon sanelemana jonkinlaisen räpistelmän juuri ennen palautusajan takarajan umpeutumista, jolloin merkitystä on vähemmän tekstiparan laadulla ja enemmän sillä, että se ainakin lähestulkoon täyttää tehtävänannossa asetetut pituus- ja sisältövaatimukset – quod erat demonstrandum tämänkin kurssin parissa, kuten tarkkasilmäinen lukija saattaa lähilukiessaan havaita. Fataljin ryyppääminen on kuitenkin loppujen lopuksi tulevan juristin tai entisen oikeustieteen ylioppilaan ja nykyisen vuokraemännänpoistajan arvolle sopimatonta, vaikkakin täten saavutettavan työn kirjallinen arvo substanssista puhumattakaan saattaa aiheuttaa vähintäänkin sielullista itseflagellaatiota. Ehkä jonkinlaisena loppukaneettina ja ympyrän sulkeutumisena voisi taas turvautua Dostojevskiin ja Kellariloukon neuroottisen kertojan lopputulomaan. Kieltämättä päätös sulkeutua neljäksikymmeneksi vuodeksi pietarilaiseen kellariin näyttäytyy sitä elegantin runollisemmalta ja erinomaisen oikeasuhtaisemmalta mitä useammin huomaa palauttaneensa jälleen yhden tajunnanvirtaoksennuksen kellon lyödessä 23:59.
(Jälkisana: Kirjoittakaa Rostraan, vaikkei blogissa olekaan pakottavia deadlineja. Paljon tätä laiskemmaksi meno ei juurikaan voi enää mennä, joten rima on matalalla.)
[1] Ven. лишний человек (Turgenjev, ”Дневник лишнего человека”, 1850)
[2] Suom. M. Vuori 1988, täydellisen kielentarkastuksen suorittanut Lea Pyykkö 1986. [3] Suom. Valto Kallama 1959.
Teksti: Anonyymi kirjoittaja
Comments