Koronakauden jatkuessa on hyvä palata hetkeksi entiseen elämään ja muistella kaikkia Symposionin toteuttamia kulttuurimatkoja, joiden jatkumisesta esitämme vienon toiveen sitten joskus hamassa tulevaisuudessa. Toimitukselle on ehtinyt kerääntyä joitakin teemaan liittyviä kirjoituksia, jotka on korkea aika julkaista blogin puolella. Rostran lukijat voivat siis sukeltaa tänään Symposionin viime vuosina toteuttamien Tallinnan-matkojen tunnelmiin ja siirtyä siitä kaukaisemmille maille aiemmin julkaisettoman, Epeiroksen despotaattia Konstantinopolin valtakunnan fragmentaation kaudella käsittelevän kirjoituksen parissa. Nautinnollisia lukuhetkiä!
- Päätoimittaja
Symposionin ekskursiot Tallinnaan 2019 ja 2020
Nyt kun korona on estänyt matkailun, on hyvä muistella menneitä retkiä etelänaapuriimme.
Symposion aloitti vuoden 2019 toimintansa suuntaamalla Tallinnaan. Matka-aika oli 10. – 12.1.2019. Kuusi ihmistä lähti torstai-aamuna ja loput kaksi liittyivät seuraan illalla. Yövyimme sijainniltaan ja hinta-laatusuhteeltaan mainiossa Hotel Metropolissa.
Kun hotellihuoneet oli tarkastettu ja hieman ehditty levähtää, seurueemme suuntasi katsastamaan keskiaikaisen Vanhankaupungin tärkeimmät nähtävyydet. Kyseessä ei ollut perusteellinen tutustuminen vaan nopeahko läpikävely ruokapaikan avautumista odotellessa. Koti-ikävä ei päässyt vaivaamaan, vaikka se onkin realistinen uhka tässä suomalaisen silmiin oudon keskieurooppalaisessa kaupungissa. Nähtävyyksien katselun ja lounastamisen välissä ehdimme näet myös nauttia suomi-iskelmien tulkinnoista Helsinki-baarin karaokessa.
Ainoa ”viralliseen” matkaohjelmaan kuulunut kohde oli Kadriorgin palatsi. Se sijaitsee hieman keskustan ulkopuolelle, joskin matka tuntui yllättävän pitkältä, kun taistelimme tiemme läpi loskan ja rännän. Vaivaa ei koettu turhaan, sillä puiston keskellä sijaitseva pienenpuoleinen, mutta sitäkin loisteliaampi barokkipalatsi on näkemisen arvoinen.
Viron Taidemuseon vanhan eurooppalaisen taiteen kokoelmat sijaitsevat palatsissa. Ne ovat valitettavasti sijoituspaikkana toimivaa rakennusta huomattavasti vaatimattomampia. Alakerran vaihtuva näyttely koostui pääasiassa kauniisti sanottuna toistensa kanssa melko samannäköisistä 1800-luvun muotokuvista ja maisemamaalauksista. Hienoja toki, mutta museoelämykseen olisi kaivannut enemmän vaihtelua.
Yläkerrassa on pysyvä kokoelmanäyttely. Vaikka kotoinen Sinebrychoffin Museo Helsingissä onkin maailman mittaluokalla piskuinen, se on kuitenkin Louvre verrattuna Kadriorgiin. Seurueemme osasi kuitenkin ottaa vähäisestä tarjonnasta kaiken irti: saimme loputtomasti hupia Nooan Arkkia kuvaavan maalauksen elikoista. Kannattaa aina pitää silmät auki ja asenne kohdallaan, niin voi yllättyä iloisesti.
Kun pakollinen kulttuuriohjelma oli hoidettu, saatoimme keskittyä kaupungin ravintolaelämään. Kaupungin monipuolisesta valikoimasta kertoo se, että eri ruokapaikkoinamme toimivat japanilainen, venäläinen, italialainen, intialainen ja keskiaikateemainen ravintola. Lukuisista anniskelupaikoista, joiden tarjontaan tutustuimme, olkoon esimerkkeinä 20-luku-teemainen baari, vesipiippubaari ja erityinen suosikkimme: laboratorioteemainen Labor-baari, jossa juomat tarjottiin koeputkissa. Kotimaan kaipuun uhkaa torjuimme vierailemalla toistamiseen Helsinki-baarissa, jossa saimme todistaa suomalaista juomakulttuuria parhaimmillaan. Pääsimme nauttimaan niin kauniista laulutulkinnoita kuin naapuripöydän kärhämöinnistä. Täydellinen suomalaisbaarikokemus siis.
Laivamatkalla kotiin tuli todettua, että kaksi yötä on juuri sopiva kesto tällaiselle. Pidempään kunto tuskin kestäisi.
Viime vuoden toiminnan aloittaneen matkan aika oli sunnuntaista 5.1. tiistaihin 7.1. Mukana oli 11 sympoottia. Osallistujamäärä oli siis kasvanut, mitä voi pitää todisteena siitä, että Tallinnan reissuilla on kysyntää jäsenistömme keskuudessa. Majoituimme legendaarisessa Virussa aivan Tallinnan keskustassa.
Jatkoimme samalla periaatteella: yksi ”pakollinen” nähtävyys ja loppuaika vapaata oleilua. Nigulisten kirkko toimi virallisena kohteena. Sinne suunnatessamme päädyimme kuitenkin ensin sattumalta Piparkoogimania-näyttelyyn, jossa esiteltiin piparkakuista tehtyjä veistoksia ja muita taideteoksia. Tekijöinä oli kaikenlaisia ihmisiä taiteilijoista ala-astelaisiin, joten töiden taso vaihteli käsittämättömän upeasta kauniisti sanottuna melko hirveään. Se oli erityisen sopiva kohde, koska useamman teoksen teema oli otettu antiikista.
Leivonnaistaidetta ihailtuamme siirryimme korttelin toiselle puolelle taidemuseona toimivaan Nigulisten kirkkoon. Selvittyämme tiukkojen museotätien läpi aulasta kirkkosaliin, saimme tutustua sinne koottuun keskiaikaiseen kirkkotaiteeseen. Tähän Toisessa Maailmansodassa tuhoutuneeseen ja sittemmin museoksi muutettuun rakennukseen on kerätty pääasiassa alttarikaappeja virolaisista kirkoista. Jos Kadriorkin palatsin kokoelmat jäivät toiseksi Helsingin vastineen rinnalla, niin Nigulisten kirkko voitti vertailun kirkkaasti. Sen ilmeisimmän suomalaisen rinnakkaiskohteen, Kansallismuseomme kirkkosalin, esineet ovat vaatimattomia ja nuhjuisia verrattuna Nigulisissa säilytettyihin valtaviin ja uudenveroisessa kunnossa oleviin alttarilaitteisiin. Museon helmi on monta metriä pitkä Bernt Notken ”Kuolemantanssi” vuodelta 1463. Se osoittautui kuitenkin pieneksi pettymykseksi, sillä sitä suojaavan lasin heijastukset vaikeuttivat kovasti katselua.
Loppu matka-ajasta kului samoin kuin edelliselläkin matkalla, eikä siitä siksi tarvitse kovin pitkästi kertoa. Joukon suuruus vaikutti ehkä siihen, että emme pysyneen niin yhtenäisenä ryhmänä kuin viimeksi. Osa loikoili tai biletti hotellihuoneissa, osa kierteli kaupungilla. Jakauduimme myös eri ruokapaikkoihin ja baareihin. Kävimme uusissa paikoissa ja myös viime kerralla hyväksi havaituissa. Labor-baari säilytti asemansa ehdottomana suosikkina. Kaikkein innokkaimmat lopettivat viimeisen yön juhlinnan jatkojen jatkot vasta menemällä hotelliaamiaiselle. Tästä syystä ihmiset olivat paluumatkalla jopa nuutuneempia kuin vuotta aikaisemmin.
Teksti: Mikko Mäkelä
Kuvat: Sanni Kiesiläinen
Epeiroksen despotaatti Konstantinopolin valtakunnan fragmentaation kaudella
IV ristiretki, joka valloitti Konstantinopolin vuonna 1204, kukisti pariksi vuodeksi Konstantinopolin roomalaisen keisarikunnan ja ’kreikkalaisen’ valtioitsenäisyyden sekä rujoutti ortodoksisen melkiittisen kirkonkin. Mutta keisarikunnan jäänteistä nousi hyvin pian perillisvaltakuntia, eikä pelkästään yksi vaan useampia.
Epeiros on esimerkiksi Nicolin (1957) käsityksen mukaan ollut alunalkaen ihan yhtä hyvä Konstantinopolin roomalaisen keisarikunnan perinnön pelastajavaltakunta kuin Nikaiakin. Nikaia osoittautui lopulta siksi valtakunnaksi, joka palautti Konstantinopolin. Mutta sen lopputuloksen suuntaa ei oikeastaan tiedetty ennen 1200-luvun puoliväliä eikä viime kädessä tiedetty lopulliseksi ennen Konstantinopolin restauraatiota vuonna 1261. Ymmärrykseni on, että vielä vaikkapa vuodesta 1225 katsoen on oikeastaan teleologistahistoriankäsitystä, että Nikaia olisi itseoikeutetusti ollut Konstantinopolin roomalaisen keisarikunnan oikea perillinen.
Epeiros oli myös 1200-luvun alkupuoliskolla muodostanut kirkollisen erillisyyden Nikaiaan nähden Justiniana Priman arkkipiispan johdolla, joka totteli Epeiroksen hallitusta. Tämä kirkollinen reviirijako jatkoi olemassaloaan vielä myöhemminkin.
Se, että Nikaia nousi johtamaan Konstantinopolin roomalaisen keisarikunnan restauraatiota, oli todellisuudessa lähinnä keisari Ioannes III Batatzesin menestysten tulosta: 1240-luvulla hän onnistui valloittamaan Nikaialle alueita Traakiasta eli Latinalaisten (IV ristiretken perillisten) hallussa yhä olleen Konstantinopolin metropolin länsipuolelta. Hän asetti Latinalaisten hallitseman Konstantinopolin oikeastaan pysyvästi piiritetyksi kaikista suunnista. Tällöin Nikaia sai aseman, jossa sitä ei enää ollut helppo ohittaa Konstantinopolin metropolin palauttamisessa ’roomalaiseen’ valtaan. Ioannes III Batatzes myös otti haltuunsa Thessalonikin vuonna 1246 ja lisäksi noina vuosina valloitti alueita Blakia-Bulgarialta. Tällöin Epeiros ja sen potentiaali tuli lopullisesti rajoitetuksi Länsi-Kreikkaan, Pindos-vuoriston länsipuolelle – eikä Epeiros siitä enää ikinä kohonnut tavoittelemaan Konstantinopolin roomalaisen keisarikunnan restauraatiota.
1210-1230-luvuilla Epeiroksen valtapiiriä laajentaneet hallitsijat, etenkin basileus Theodoros Doukas, olivat itse asiassa ehkä lähempänä saada Konstantinopolin metropoli palautettua ’kreikkalaiseen’ valtaan kuin mitä Nikaia silloin oli. Theodoros Doukas, joka oli silloinen Epeiroksen ja Thessalian hallitsija, julistettiin ja kruunattiin keisariksi Thessalonikissa noin vuonna 1225, kun hän oli juuri vallannut sen takaisin sikäläiseltä ristiretkeläisvaltakunnalta, Montferratin perheen pitämältä Thessalonikin kuningaskunnalta. Basileus Theodoros Doukas hallitsi jopa osia Traakiasta. Vuonna 1230 hän hävisi Klokotnitzan taistelun Blakia-Bulgarialle ja joutui näiden vangiksi. Basileus Theodorosin seuraajat ja sijaishallitsijat Thessalonikissa eivät kyenneet etenemään Latinalaisia vastaan mitenkään tehokkaasti, vaan juuttuivat yrittämään ylläpitää hankittuja asemia. Epeiroksen valtapiiri lähinnä taantui ja kutistui.
Dynastisen oikeutettuisuuden (legitimiteetin) kannalta, sekä Epeiroksen dynastia että Nikaian dynastia olivat kukistetun keisarikunnan viimeisten keisarien sukulaisia ja siinä mielessä perillisiksi oikeutettuja. Molemmilla myös oli heikkouksiakin dynastisessa oikeutettuisuudessa.
Nikaian miespuoliset hallitsijat olivat parin sukupolven ajan vanhan keisarikunnan keisaridynastian vävyjä – eivät suoria jälkeläisiä. Näiden keisareiden (Theodoros Laskaris I ja Ioannes III Batatzes) vaimoina oli vanhan keisarisuvun tyttäriä, joskaan nämä eivät olleet varsinaisesti purppurasyntyisiä. Vasta vuonna 1254 keisarivallan Nikaiassa perinyt Theodoros Laskaris II oli itse keisareiden suora jälkeläinen äitinsä keisarinna Eirenen kautta.
Epeirosin hallitsijoista kaksi, Mikhalis I ja Mikhalis II, olivat avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia eli Konstantinopolin keisarisuvun jäsenten äpäriä, nothos. Tämä heikensi heidän mahdollisuuksiaan, eikä kummallekaan heille historian valossa näytetä sallitun kruunausta basileukseksi. Epeiroksen hallitsijoista pelkästään Theodoros Doukas, Thessalonikissa noin 1225 kruunattu basileus, oli aviolapsi ja siten legitiimimpi keisariksi ja restauroimaan roomalaisten keisariutta.
Kuten mainittua, lopulta valtapolitiikka ja sotamenestykset ratkaisivat ’kilpajuoksun’ Nikaian hyväksi.
Epeiros oli muodostanut 1240- ja 1250-luvuilla kohtuulliset välit Nikaian Batatzes-Laskaris-dynastiaan. Mutta kun Mikhael Palaiologos syrjäytti Batatzes-Laskaris-perheen vallasta, Epeiros ja eräät muut liittoutuivat Palaiologosta ja tämän johtamaa Nikaiaa vastaan, mutta hävisivät 1259 tätä vastaan käydyn Pelagonian tasangon taistelun. Palaiologos Nikaian hallitsijana astui näin ’restauraation’ kiistämättömään johtoon ja pian (1261) sai Konstantinopolin metropolin palautettua Konstantinopolin roomalaiseksi keisarikunnaksi.
Epeiros päätyi tuolloin 1259 hetkellisesti Nikaian valtaan, mutta ei pysyvästi. Vielä lähes vuosisadan ajan Epeiroksen oma dynastia jatkoi alueen itsenäistä hallitsemista. Tämä itsenäisyys jatkui, vaikka sen ’alkuperäinen oikeutus’, eli Konstantinopolin roomalaisen keisarikunnan restauraatio ja kreikkalaisen vallan palauttaminen, ei enää ollut ajankohtainen. Tämän ’raison d’etre’n Epeiros oli ikään kuin menettänyt vuonna 1261, kun Nikaia siinä onnistui. Epeiroksen hallitsijat eivät sittemmin suinkaan aina toimineet Konstantinopolin Palaiologos-keisarien kanssa sovussa.
1300-luvun puolivälistä lähtien, Epeiros oli erillinen alue monien toisiaan seuranneiden vallanpitäjien fragmenttina tai fragmentoimana, eikä edelleenkään Konstantinopolin yhteydessä.
Mielestäni on uumoiltavissa, että Pindos-vuoriston jakamaksi kahdeksi kulttuuripiiriksi jakautuminen tällaisen 1200-1300-lukujen valtapiirirajan takia, on oletettavasti näkynyt vielä myöhemminkin Kreikan historiassa. Nimittäin, Epeiros ja Traakia eivät yhtyneet toistensa kanssa saman valtikan alle enää ikinä ennen kuin Osmanit valloittivat molemmat.
kirjallisuus:
Alexandru Madgearu (2017): Asanids - the political and military history of the second Bulgarian Empire (1185-1280). Brill, Leiden 2017, 359 s.
Donald MacGillivray Nicol (1957): The Despotate of Epiros, 1205-1260 (Epeiros vol I.) Blackwell, Oxford 1957, 251 s.
Donald MacGillivray Nicol (1984): The Despotate of Epiros 1267-1479 - a contribution to the history of Greece in the Middle Ages. (Epeiros vol II.) Cambridge 1984, 297 s.
Teksti: Kim Sjöström
Oikoluku: Mikko Mäkelä
コメント